Veikko Lahtinen:

Kummivanhempani Edla ja K.V Hongisto

 "Mitä meistä tulee, johtuu paljolti omasta halusta, lahjakkuudesta ja  olosuhteista mutta ennen kaikkea kodin henkisestä ilmapiiristä ja sen arvoista ja asenteista. Sain varttua kodissa, jossa hyvien vanhempien lisäksi asuivat kummivanhempani Edla ja K.V. Hongisto", kirjoittaa Veikko Lahtinen.

Hongistot tekivät yhdessä lähes 80 vuotta opetustyötä Vekkulassa ja voidaan sanoa heidän olleen kylän sivistyksen ja kehityksen kannalta tärkeimmät henkilöt. Koulu oli heidän aikanaan kylän ehdoton keskus, sillä opettajat olivat lähes kaikessa mukana.

He opettivat, vetivät erilaisia harrastuspiirejä, toimivat pankkiireina, pitivät melkoista lääkevarastoa ja auttoivat kaikessa naapureitaan. 

Edla täti oli erittäin taiteellinen, maalasi tauluja, teki hienoja käsitöitä ja sisusti kodin todella hyvällä maulla. Hongistoilla oli valtavia huonekasveja, tauluja, kattokruunuja, mattoja, kirjahyllyköitä….

Muistan nähneeni hänet tekevän hienoja seppeleitä kyläläisten haudoille ja maalanneen seppelenauhoja kultamaalilla, mutta kaikkein parhaiten hänet tunnettiin armoitettuna puhujana, jolla oli jokaisen haudalle muistopuhe. Ei ollut niin vaatimatonta vainajaa, ettei Edla pitänyt muistopuhetta. Isäni sanoikin, että papitkin antoivat aina tilaa kun Edla aloitti puheen.

Setäni taas oli luonteeltaan hyvin ujo ja hienotunteinen, mutta tiedoiltaan ja taidoiltaan  suuri persoona. Musiikki oli kuitenkin hänen vahvuutensa ja niinpä hän toimi oman työnsä ohella mm. 13 vuotta Koskenpään seurakunnan kanttori-urkurina , perusti ja johti Koskenpään sekakuoroa, toimi Saakosken koulun musiikin opettajana ja tietysti veti Vekkulan sekakuoroa ja toimi Hakalan Kallen kanssa  Työväentalolla esitettyjen laulunäytelmien musiikillisina  ohjaajina. Ja kaikki matkat hän teki polkupyörällä tai huonoilla keleillä meidän hevosilla.

Opettajilla oli heidän aikanaan myös maataloustoimintaa maaseudun kouluilla. Koulun navetassa olikin 2-3 lehmää ja nuorta karjaa, joka piti hoitaa työn ohella. Hevostyöt teki isäni tai muut naapurit. Heillä oli myös yksi palvelija huolehtimassa kodista ja osin karjastakin.

Setäni jäätyä eläkkeelle 1947 he muuttivat meille, koska meiltä vapautui kolme huonetta piharakennuksesta uuden päärakennuksen valmistuttua. Edla piti koulua meiltä käsin ja minäkin kävin ensimmäisen vuoteni opin tiellä hänen kanssaan. Sairaus alkoi kuitenkin verottaa työkuntoa nopeasti ja hän kuolikin kotonaan 10.12.1950  vaikean sairauden murtamana.  Hänen viimeinen toivomuksensa minulle oli, että esitän hänen muistokseen  laulun haudalla - sen teinkin.

 Elämä jatkuu aina kuolemankin jälkeen, vaikka jokainen jättää jälkeensä tyhjän paikan.

”Ala harrastaa hyvää harrastusta”

Setäni osallistui Sapalan töihin aktiivisesti, sillä kaikki pieni nikkarointi oli hänelle mieluista. Muistan noilta ajoilta muutamia minuun voimakkaasti vaikuttaneita asioita, joita sain kokea pienenä poikana. Minulle annettiin vaihtoehto :

”Ala harrastaa jotakin hyvää harrastusta vaikkapa musiikkia tai urheilua”, setäni ehdotti.  Meillähän oli tapana joskus pitää lauluiltoja, joissa laulettiin kuoroteoksia moniäänisesti. Äitini,  ja minä sopraanoa, isäni ja meillä asuva Jorma Silvan tenoria ja kummisetä bassoa. Se oli kehittävää ja hauskaa.

Minulle kuitenkin urheilu oli vielä rakkaampi harrastus ja setäni tilasikin minulle kestotilauksena Suomen Urheilulehden. Luin jokaisen lehden yli 10 vuoden ajalla sanasta sanaan – armeijaankin sain lehdet aina paketin mukana. Niiltä ajoilta tuli niin vankka tieto liikunnasta ja urheilusta, että siitä on ollut hyötyä koko elämän ajan.

” Tunne ja tiedä maailman tapahtumista  ja sen historiasta”. Meillä oli hyvin säännölliset työ- ja ruoka-ajat , kaikki tapahtui yleensä minuutilleen. Kuitenkin isäni ja setäni pitivät säännöllisesti ruokailun jälkeen illalla n. hämärätunnin, jonka aikana he puhuivat kylän ihmisistä, sen historiasta, päivän politiikasta, maailman tapahtumista.  Ja välillä pidettiin tietokilpailuja. Siitä seurasi minullekin pysyvä kiinnostus tiedon hankkimiseen ja tietokilpailuihin, joihin olen osallistunut ja niitä myös itse vetänyt lukemattomia kertoja. Ei ollut sellaista maata, jonka hallitsijaa en olisi tiennyt niihin aikoihin – toisin on nyt dementian aikakautena !

” Työ minkä teet – tee hyvin ”, oli yksi meillä viljelty sanonta. Siitä on vuosien varrella tullut yksi oppi, josta on ollut paljon hyötyä. Käsityöt olivat kotimme yksi tärkeä harrastus.

” Pyri löytämään jokaisesta ihmisestä hänen hyvät puolensa ja vahvuutensa ”. Tässäkin piilee suuri elämän viisaus, koska sehän on positiivisen ajattelun kulmakiviä. Jos meillä keskusteltiin jostakin naapurista, tuttavasta tai julkisuuden henkilöstä, niin aina positiiviseen sävyyn. Tuntui, että sedänkään entisissä oppilaissakaan ei ollut kuin  kilttejä ja lahjakkaita lapsia.. 

” Pienenkin lahjan antaminen tuo hyvän mielen ” Kuulin vanhemmiltani kuinka paljon koululta laitettiin paketteja sodan ja joulun aikaan  kyläläisille. Meillä tulikin tavaksi, että jokainen joka oli ollut vuoden aikana tilalla jossakin työssä, sai joulupaketin. Toimin pakettien viejänä siitä lähtien, kun kynnelle kykenin ja jouluna isäni toimi vielä pukkina monessa kodissa ja me Jorman kanssa hevoskuskeina.

” Kunnioita isääsi ja äitiäsi ”  ei ollut pelkkä raamatussa oleva  käsky, vaan minä sain siitäkin monta hyvää neuvoa. Ainahan nuorella on joistakin asioista erilaisia käsityksiä ja tuntuu, että vanhemmat eivät ymmärrä, mutta setäni opetti, että ” he ovat sinun vanhempiasi ja tahtovat aina parastasi, vaikka et sitä nyt käsitä”. Näinhän se  varmasti onkin. Puhuminen ongelmista, rehellisyys ja vanhempien kunnioittaminen juurtuivat niistä opeista syvälle sisimpään.

”Opettele nuorena asioita, jotka tulevat varmasti vastaan elämän varrella”. Minusta tehtiin aikuinen jo varhain, kun piti täyttää veroilmoitus, tehdä vakuutukset, pitää kirjanpitoa, huoltaa koneet ja osallistua tilan töihin aikuisten lailla. Jo hyvin nuorena opin asioita, jotka tulivat vastaan aikuisena.

Koska meillä aikuiset olivat eri puolilta Suomea kotoisin, niin jokainen toi omat maakunnalliset piirteensä ruokakulttuuriin ja murteeseen. Meillä syötiin hyvin monipuolisesti ja terveellisesti jo silloin. Nyt, kun voin jakaa tietoa muille, huomaan senkin perinnön arvon ja merkityksen.

Meillä oli aika kirjava puhekieli, puhuttiin mietä ja sietä, perinteistä jämpsää , kirjakieltä ja paljon viljeltiin myös ruotsinkielisiä sanoja: kardiinit, salisiinit, tampuuri, sumsihveli….. . Siksi itselle kehittyi suhteellisen puhdas kirjakieli.  Kuitenkin murteet ovat rikkaus.

”En lähde kotoani minnekään!”

”Mitä on todellinen ystävyys ”, on kysymys, jota varmasti jokainen joskus pohtii. Minulle tulee aina mieleen isäni ja kummisetäni välinen suhde. He olivat tutustuneet jo isäni ollessa koulussa ja sen jälkeen elänyt hyvin läheisessä kanssakäynnissä päivittäin. En muista koskaan heidän riidelleen ja heidän välillään olikin suuri keskinäinen kunnioitus. Kyllähän setä välillä oli eri mieltäkin, mutta sitten neuvoteltiin ja haettiin yhteisymmärrys. Vieläkin tulee mieleeni, kun setä koulutti isää puhumaan selkeästi: ” Älä laula puhuessasi!” Sedän kuulo alkoi heiketä iän mukana, joten selvä ja kuuluva puheentapa oli tärkeää. Siinäkin yksi  oppi elämälle.

Viimeiset vuodet alkoivat olla täynnä erilaisia sairauksia ja alkoi olla aika suunnitella mahdollista laitoshoitoa. Silloin meille tuli ensi kertaa todellinen hakaus. Kummisetäni ilmoitti selkeästi:  ” Minä en lähde kotoani minnekään. ”

Päätimme  yhdessä vanhempieni ja  vaimoni Marja-Leenan kanssa, että yritämme  hoitaa kummisetääni kotona niin pitkään kuin se suinkin on mahdollista. Asennettiin sähköinen hälytysjärjestelmä hänen asunnostaan meidän puolelle. Hän painoi hälytysnappia vaikka yölläkin ja meidän puolella kello hälytti apuun. Siinäkin  tuli lisää oppia vanhustenhoidosta. Piti oppia antamaan pistokset, pesemään, kääntämään vuoteessa, annostelemaan lääkitys ym.

Tilanne meni kuitenkin niin huonoksi, että  jouduimme viemään hänet Aluesairaalaan. Kun kävin hänen luonaan, niin muistan kuinka hän hiljaisella kuiskauksella pyysi minulta vettä. Kostutin huulia ja hän otti minua kädestä ja puristi kuin kiittäen kaikesta ja katsoi hyvin pitkään. 

En silloin vielä tiennyt, että se oli viimeinen kerta.

 K.V.Hongosto kuoli 3.3.1971 ja hänet haudattiin Jämsän vanhalle hautausmaalle vaimonsa viereen. Olimme maksaneet kunniavelkamme hyvälle kasvattajalle ja ihmiselle.

Tarkastelen Hongistoja ja heidän elämäntyötänsä toisella tavalla, kuin heidän oppilaansa ja ystävänsä. Uskon heidän olleen työssään hyvin jämptejä ja tiukkoja, mutta ihmisinä todella ihania, mikä näkyi mm. siinä, että entiset oppilaat muistivat käydä tervehtimässä ja joulukorttejakin tuli valtava määrä.

Heidän jälkeensä tulleet opettajat jättivät myös omat oppinsa kylän hyväksi.

Muistan suurella kunnioituksella esimerkiksi Maija-Katri Mäkistä hyvänä opettajana, Airi Setskiniä hyvistä historiantunneista, Lasse Mäkisen veistotunteja, Arvo Pörhöstä urheilullisuudesta, Annu ja Alpo Eklundia taiteellisuudesta ja Marjakankaan perhettä syvästä uskonnollisuudesta. 

Veikko Lahtinen

(toim. J.Luoma)

© Vekkulan kyläyhdistys ry