Lintupuroon elanto tuli metsästä

Alun perin Vihtori tuli Vekkulaan siis Koskenpään puolelta ja teki metsävaltiolle hommia mitta-, pino- ja tiemiehenä. Kun hän oli pystyvä toimissaan, aukeni ahkeralle metsästäjälle unelmatyö: metsänvartijan toimi. Tästä työstä hän sai pienen pohjapalkan ja talvisista hakkuutyömaista sitten päiväpalkan päälle. Vekkulassa ei kuitenkaan ollut metsänvartijalle valtion virkamökkiä tarjolla, joten Vihtori ja Edith Blom asuivat kahden lapsensa kanssa vuokralla useissa eri taloissa, siis keskisuomalaisittain ”kesteinä”:

-Siihen aikaan asui paljon ihmisiä kesteinä, eikä se tuntunu meistä miltään, sanoo Alma Partanen. Paras kestikortteeri oli muutaman kilometri Lintupurosta Ehikkiin päin oleva Rajala, joka sekin on jo täysin hävinnyt. Sieltä metsänvartijan perhe joutui pois, kun paikka vaihtoi omistajaa.

Viimeinen kestipaikka Blomin perheellä oli Rympsylä, jossa asuttiin eteiskamarissa ja sitten vaarintuvassa. Vuokra maksettiin työnä eikä siinä ollut ongelmaa, sillä Edith oli kova työntekijä, joka pesi huonon miehen mennen tullen. Ongelmaksi muodostui Vertti-isännän toive, että valtionmaiden haloista joutaisi polttopuuta hänellekin, mihin tarkka Vihtori ei voinut suostua. Niinpä Edith marssi Suljulaan mökin paikkaa kysymään ja sellaiseen talossa suostuttiinkin ja niinpä keskelle isoja valtionpuistoja nousi metsänvartijalle oma mökki, jonka lähelle vielä sodan jälkeen rakennettiin Palvian kämppä.

Vihtori Blom ja Temppu koira.

  Lintu porisi metsänvartijan padassa

Vihtori Blom muistetaan Vekkulassa legendaarisena metsästäjänä. Metsänriista ja kala olivat aivan keskeisessä roolissa köyhän perheen ruokapöydässä ja Alma muistaa äitinsä tutussa puuhassa: nyppimässä ja nylkemässä ja ryöppäämässä lintuja, joista sitten tehtiin ruokaa pataan, uuniin ja pannulle.

-Isä oli hyvä lintumies, ei se jänisten perässä juossu, otti toki jos kohalle osui. Lintupaisti oli kyllä hyvin tuttua, usein ainutta lihhoa, mitä meillä oli. Ja ai kun se oli hyvvää, kun siihen kastikkeeseen kasto leipää tai perunaa, muistelee Alma Partanen perheen ruokahetkeä, kun oltiin koolla padan ympärille ja pisteltiin pikku ”puukkotuiralla” perunaa ja leipää suuhun.

Ruokaa nousi myös Palviasta ja muista seudun järvistä, joista Vihtori kalasti mm. liipulla eli lipolla pientä ahventa. Alma Partasen mukaan tavallinen perusruoka 30-luvulla olikin kalja, leipä ja kala, voi oli harvinaista herkkua, väliin jopa perunat eikä maitoakaan tahtonut olla, kun perheellä ei ollut omaa lehmää. Sellainen saatiin jossain vaiheessa 30-luvulla ja ruokahuolto helpottui. Vihtorille se tiesi lisätyötä, sillä omia laitumia saati peltoja ei ollut eli Vihtori kokoili lähinnä valtiomailta pieniä luonnonheinän nyssäköitään kuivumaan metsään ja kantoi selässään kotiin – hevosta ei ollut.

Tällaisella heinänkeruuretkellään Vihtori Blom kuoli elokuussa 1950 kaukana kotoaan Palviajärven toisessa päässä Palviankosken talon pihamaalle 58-vuotiaana sydänkohtaukseen. Vihtorin haave vapaan metsästäjän eläkepäivistä omassa tuvassa asuen ei koskaan toteutunut.

Alma-tyttärelle isän äkillinen kuolema merkitsi kotiin paluuta, sillä äiti ei halunnut yksin asua erämaamökkiä ja Heikki-veljelle (1923-1996) piti taata mahdollisuus metsäkoulun käymiseen, kun hän oli sinne kovan yrittämisen jälkeen päässyt. Onni odotti kuitenkin metsänsiimeksessä Vekkulassa: Alma houkuteltiin metsävaltion uudelle Palvian kämpälle emännäksi juhannuksena -57 eikä Blommin tytär ehtinyt montaakaan lihasoppaa miehille keitellä, kun häneen iski silmänsä samalle kämpälle osunut hakkuumies Anton Partanen (s.1934), joka oli lähtenyt työn perässä liikkeelle Pohjois-Savosta Sonkajärveltä. Syyskuussa he olivat jo aviopari:

-Leipä meitä liikuttaa. Ja tais kahveeta kulua Vekkulassa paljo, kun kyläläiset pohti, mitä tuostaki tulee, mutta hyvin tämä on pitäny eikä sitä ennää kannata uuttakaan kahtella, Alma naureskelee.

Sen perheen perustaminen tiesi, että kämppäelämä oli jätettävä pariin vuoteen. Partaset olivat asuneet ensin Palvian kämpällä, jonka ympärillä lepatti lapsenpyykki kuivumassa, mutta kun kolmas lapsi oli tulollaan 1959, oli aika muuttaa takaisin kotimökkiin ja jättää emännän hommat:

- Minusta alkoi tuntua, etten minä selviä siitä, kun niitä lapsia tuli, Alma muistelee.

Tämän jälkeen Alma haki erilaista apuhommaa kylän taloista ja Anton hakeutui lähinnä firmojen hakkuutyömaille. Kotona oli yksi lehmä, lammas ja jokakesäinen sika sekä puoli hehtaaria kivistä peltoa, johon on kuitenkin välillä laitettu perunan lisäksi ruistakin. 60-luvulla hakkuutyömaat alkoivat koneistamisen myötä kuivua ja tilanne vaikuttaa jo aika tukalalta, kun tuvassa oli viisi ”kääpäsilmää” eikä työttömyyskorvauksista siihen aikaan tietoakaan:

-Kerran mentiin kunnantoimistoon kysymään, olisko heillä tarjota työtä, kun lapset huutaa kohta näläkäänsä, mutta ne vaan sano, että ei meillä oo antaa mitään, koittakaa jollain tulla toimeen. Ja niin me on yritetty, Alma ja Anton muistelevat.

Vähitellen elämä alkoi kuitenkin helpottaa. Anton pääsi tielaitokselle töihin 70-luvun alussa ja Almakin myöhemmin samaan paikkaan siivoamaan ja lapset alkoivat löytää koulutus- ja työpolkunsa, vaikka aluksi näytti, että hankalaa on työpaikkojen löytäminen heillekin.

-Kaikki on maalima vastaan ottanu eikä kukkaa oo näläkään kuollu, summaavat Anton ja Alma kauniissa Lintupuron tuvassa perhesavottaansa.

Anton ja Alma Partanen viihtyisässä Lintupuron tuvassa tammikuussa 2014.

© Vekkulan kyläyhdistys ry